Se ainainen onni ohikiitävää, aina yhtä kylmää ja viiltävää.

Hei taas pitkästä aikaa!

Mä en oikee tiedä mistä mä aloittaisin tän kirjottamisen. Tossa viimeviikko oli syyslomaa, minkä mä vietin pyhämaassa/uudessakaupungissa ihan vaa hengaten kavereiden kanssa ja yhet mökkibileetkin olin. Kävin myös torstaina turussa vähän shoppashoppa, kun jostain syystä puolet vanhoista vaatteista on mulle hieman liian isoja, hups. Nyt sitte oli ihanaa päästä takas raumalle, tää oli eka kerta ku mä astun ovesta sisään ja totean että mä oon kotona. Jotenki pikkuhiljaa alkaa tajuamaa et mun elämäni tosiaan on nykyään täällä... Jos totta puhutaan niin mulla ei ole ku vasta pari raumalaista kaveria, ja niitäkää mä en nää oikeen vapaa-ajalla. Mä oon aika varma et mulla olis enemmä kavereita, jos lähtisin mukaan eri juttuihin enkä vaa suuntais koulupäivien jälkee uuteenkaupunkiin ja olis niin kiinni mun ukilaiselämästä ku pakko se nyt on vaa tajuta, että mä oon nykyään ja tulen pari seuraavaaki vuotta olemaan raumalainen :D Emmä silti ukilaisia aio kokonaa unohtaa, onhan siellä mun tuleva kummipoika äitinsä kanssa ja pari muutakin hyvää ystävää.

Uudessakaupungissa myös asuu eräs miespuolinen henkilö, mikä on mua viimiset pari kuukautta sinne vetänyt ja vetää vieläkin, mut mun on pakko vaa yrittää vastustaa. Tiedän et tää henkilö tulee lukemaan tän tekstin, mutta ei mua haittaa, koska luulen et se tietää nää jutut muutenki ja oon pahoillani jos jotenki loukkaan sitä mut mun on pakko vaa purkaa jonnekkin. Meillä oli siis juttua tuossa vähän aikaan, mutta mukaan tuli kolmas henkilö ja mä tietenkin olin mustasukkainen, mitä mä olen aika helposti. No kuitenkin me alettiin etääntyä toisistamme mun jatkuvan turhan kiukuttelun takia ja lopulta tän jätkän mielestä ois parempi et ollaa vaa kavereita. Kuiteski mulle paljastus että tää henkilö oli säätäny sen toisen tytön kanssa samalla ku oli ollu mun kanssa ja kuulema se oli sillo meiä jutun aikana vielä epävarmaa. Sitten se taisi tullakkin varmemmaksi ja tsädäm, mua ei enää tarvittu. Tällä hetkellä tää jätkä seurustelee ton tytön kanssa, vaikka mulle sanos ettei halua ikinä seurustella. Mulla on jotenki niin petetty olo, muhun on tän viimisen kuukauden aikana sattunu niin vitusti, mä olen itkeny monet illat itteni uneen niin ettei kyyneleitä vaan enää tule. Kavereille väitän kovasti että kaikki on kunnossa, ja että mä oon niin päässy kyseisestä henkilöstä yli ja elämä jatkuu ja paskat, mä siitä ole mihinkään päässyt. Mä vaan niin toivon että voisin palata ajassa taakseppäin ja tehdä asioita toisin.

Eniten mä tässä vaan ihmettelen että miks mä en kelvannu? Mikä vika mussa oli? Se että oon niin vaikea? Mä en usko että toi on ainoa syy, koska enkö mä sitten ole vaikea kaverinakin? Mut silti, miks? Mulla on menny tän tilanteen takia itsetuntokin taas vaihteeksi aika nollille ja ajatukset pyörii melkein koko ajan laihduttamisessa ja varsinkin siinä että olenko mä niin ruma etten kelpaa kellekkää. Vaaka näytti viimeviikolla vihdoin seiskalla alkavaa lukemaa ja periaattees mulla olis enää pari kiloa nii olisin jonkun käyrän mukaan normaalipainoinen. Muttakun mä en halua olla normaalipainoinen, mä haluan olla laiha ja mä en lopeta ennenku oon tavoitteeni saavuttanu.

Oho tulipas pitkä teksti ja silti tän kaiken vois tiivistää yhteen sanaan; ahdistaa.

Emmin baabe ja tämän tuleva kummitäti